12. luku

Maanantaina, toisena helluntaipäivänä, lähtivät Eeva, Kaisu ja Saima etsimään kadonnutta rannekelloa. Taaskin he kulkivat tuota samaa poimuttelevaa metsäpolkua, jota he olivat edelliselläkin retkellä marssineet. Vaikka he talsivatkin hiljakseen, valui hiki heidän ihostaan virtanaan, niin että vaatteet liimautuivat ruumiiseen kiinni. Auringon kehrä oli uuvuttava, ja tämä outo hehku peloitti heitä. Metsäkin tuntui läähättävän helteen painostamana eikä sen henkäys uhonut tavanomaista kirpeyttä. Metsätähtien vieno tuike hukkui valousviin, suopursut nököttivät kärsivinä, ja sammal rahahti jalan alla kuolleen kuivana.

"Tulee varmaankin ukonilma", sanoi Kaisu värähtävällä äänellä katsellen ylös taivaalle silmät levottomina välkkyen.

"Ehdimme kyllä siksi pois", lohdutti Saima, sillä hän tiesi Kaisun pelkäävän taivaan jylisevää kirkkautta.

He kiirehtivät kulkuaan, eikä kulunutkaan pitkiä aikoja, kun he jo saapuivatkin perille. Kohta he aloittivat perusteellisen etsinnän. Syöksyen sinne tänne mielettömällä innolla he näyttivät olevan yht'aikaa kaikkialla, ja siinä hosuessaan he unohtivat piankin koko ukonilman.

Yht'äkkiä Kaisu huudahti: "Kuulkaa!" Ja todellakin: omaa voimaansa vaimennellen lähestyi pahaenteinen jyminä. "Nyt suljettiin taivaan kiviset portit, ja me ihmiset jäimme maankamaralle yksiksemme. Noin ne aina jymähtävät, nuo mahtavat paadet suljettaessa." Kaisun kasvoilla lepäsi outo kalpeus.

"Taitaa olla parasta, että lopetamme etsinnän. En välitä enää koko kellosta, eikä sitä löydy vaikka välittäisinkin." Saima koetti puhua huolettoman reippaasti, mutta kaikesta huolimatta hänen äänensä soinnahti surumielisenä.

"Onneton juttu koko metsänistutus!" Eeva huokasi, ja hänenkin äänensä häipyi alakuloisena hiljentyneeseen metsämaisemaan.

Toistamiseen kuului ukkosen kolkko jymähdys, ja kun he katsahtivat levottomina taivaalle, näkivät he sen eteläisen laitaman jurottavan tummahehkuisena; vain pilvivuoren korkeimmat huiput loistivat kellertävää kirkkautta.

"Se nousee nopeasti", Saima virkkoi, "meidän on pakko kiirehtiä!"

"Ehkäpä sittenkin kurkkailemme vielä tuon idänpuoleisen laitaman; muistelen Kaarinan liikehtineen siellä levottomasti vähän ennen poislähtöä. Voihan olla, että hänellä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus kellon katoamispaikasta."

"No", myöntyi Saima, "voimmehan koettaa, vaikka turhaa sekin on."

Uudelleen he syventyivät etsintäänsä niin perusteellisesti, että pilven nopea rynnistys kohti taivaanlakea melkeinpä unohtui heiltä. Vain silloin tällöin he pysähtyivät kolkon jyminän säikähdyttäminä, ja hetkisen tuntui kylmä tuuli hyväilevän heidän hikisiä ruumiitaan. Mutta rauhoituttuaan he jatkoivat jälleen etsintäänsä - kunnes maa avautui kauhealla jyminällä heidän allaan, tai mitä se lienee. He jäykistyivät paikalleen niinkuin kouristustautiset, ja silmänräpäyksen ajan he lukivat toistensa silmistä mielettömän pelon.

"Nyt meidän on aika lähteä!" Kaisu huokasi, mutta tuskin hänen äänensä oli haipunut kuulumattomiin, kun he jo havahtuivat metsän outoon voihkintaan. Etäisenä porinana, kaukaisuudesta tulvivana kumeana valituksena, maanalaisten voimien mielettömänä pelon nauruna lähestyi tuulen villi rynnistys. Hätääntyneinä taipuivat puut koettaen välttää tätä hyökkäystä, mutta turhaan: yht'äkkiä ne suomivat ilmaa hullulla raivolla. Vilkaistuaan toistensa kasvoihin karahtivat naiset palttinanvalkeiksi, ja melkein tietämättään he pyrähtivät yhteen kasaan niinkuin säikähtyneet eläimet. Puhuri raastoi heidän vaatetustaan, ja sokeina lentävistä havuneulasista, oksista ja risuista he rimpuilivat polkua kohti. Päästyään sille, voihkivien puiden suojaan, hellitti tuuli otettaan, ja he voivat liikkua vapaammin.

Taivaan jylinä muuttui yhtämittaiseksi pauhuksi, eivätkä he enää eroittaneet salamaa toisesta. Uskaltamatta katsahtaakaan palavaan pilvimereen he juoksivat sydän jyskäten polkua eteenpäin. Vihdoin Saima huudahti: "Ei, tämä meidän pakomme on mieletöntä! Emme missään tapauksessa ennätä kotiimme ajoissa, nyt vasta olemme alkumatkassa, ja ukkonen on kohta päällämme. Parasta, että antaudumme mieleltä; olen jo läkähtyä tähän porhallukseen!" Hänen äänensä hukkui metsän voihkintaan pienenä ja mitättömänä, mutta Eeva ja Kaisu eroittivat kaikesta huolimatta hänen sanansa. Hekin olivat jo hengästyksissään, ja niin he mielellään hidastuttivat vauhtiaan. "En minäkään pidä tällaisesta kiirehtimisestä", Eeva sanoi, "se tuntuu niin eläimelliseltä järjettömässä pelossaan." "Me olemmekin säikähtänyt lammaslauma!" Saima huudahti vastaan, ja hänen äänensä soinnahti jo iloisena. Silloin he yht'äkkiä jähmettyivät liikkumattomiksi. Taivas heidän päänsä päällä revähti selkosen selälleen, ja valtava tulenlieska nuolaisi pilviä äänestä ääreen. Maa vapisi heidän allaan, ja hirveästi pamahtaen aukenivat taivaan padot. Vettä syöksyi maahan ryöppyävinä koskina, ja huumaavan kohinan pökerryttäminä he tuskin tajusivat ukkosen keskeytymätöntä jylinää. Harmaa pimeys heidän ympärillään syttyi tuleen, leimusi ja paloi rätisevin liekein, ja keskellä aavemaista valousvaa he eroittivat toistensa ammollaan loistavat silmät. "Emme voi enää edetä!" Saima huusi lujalla, selkeällä äänellä, ja hänen tahtonsa oli niin voimakas, että muut pysähtyivät. He näkivät Saiman juoksevan valtavan korpikuusen valittavien oksien suojaan, ja ajattelematta paljoakaan mitä tekivät he seurasivat häntä. Märkinä ja hytisevinä he seisoivat hetkisen ääneti, mutta kun häikäisevä salama halkaisi taivaan äärestä ääreen, ulvoi Kaisu täyttä kurkkua: "Tämä on vaarallinen puu, metsän pisimpiä, etsitään jokin matalampi, tuo tuuhea kuusi tuolla!" Ja hän osoitti hennolla kädellään noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä olevaa hurjasti viuhtovaa kuusikränää, joka oli kasvanut omituisen vinoksi ja paksuoksaiseksi. Odottamatta toisia hän ryntäsi sen vajavaiseen suojaan, ja hetkisen epäröityään seurasivat Eeva ja Saimakin häntä. Mutta ennenkuin he edes ehtivät perille pysähtyivät he mielettömän kauhun lamaamina. Hirveä rytinä täytti ilman pyörryttävällä pauhinallaan, ja kun he melkein sokeina häikäisevästä leimahduksesta vilkaisivat hätäisesti taaksensa, näkivät he suuren kuusen huojuvan järjettömänä sekamelskana. Eroittamatta laisinkaan, oliko siinä kokonainen puu tai oliko siinä vain pirstaantunut ryteikkö, he tiesivät tarpeeksi saadakseen jalat alleen. Kaisukin painalsi heidän peräänsä, ja vasta pitkän matkan porhallettuaan he uskalsivat katsahtaa taakseen. Valtavaa kuusta ei enää ollut, se makasi maassa villinä oksatiheikkönä.

Polulla he hidastuttivat vautiaan hengästyneinä, mutta pysähtyä he eivät enää uskaltaneet. Juosten valuvassa vesivirrassa he tuskin osasivat puhua, eivätkä he muuta kuulleet kuin sateen lakkaamattoman suhinan ja ukkosen etääntyvän pauhinan. "Pahin taitaa olla jo ohi", huusi Eeva vapautuneena. Jyminä kantautui todellakin loitompaa, eikä salamien valo ollut enää yhtä häikäisevä. Naiset vilkaisivat toisiaan miltei häpeillen, ja he hymyilivät läpi kostean hämäryyden. "Olipa se aika rytäkkä", Kaisukin virkkoi iloisesti, ja hänen kalvaat kasvonsa hehkuivat sisäistä valoa. "En ole mokomassa ennen ollut"; vastasi Saima huokaisten; hän oli niinkuin uudestisyntynyt keskellä sateen tulvintaa. Vähitellen he hidastuttivat hyssyttelevän juoksunsa kävelyksi, ja tuntien itsensä melkeinpä alastomiksi veden liottamina he katsahtivat toistensa märkinä roikkuvia vaatteita salamyhkäisesti myhähdellen. Sateen jo tauottua he pääsivät Tulimaahan. Eeva kutsui Saimaakin kotiinsa, mutta tämä lupasi tulla vasta myöhemmin muutettuaan kuivat vaatteet yllensä. Myöhään illalla askareiden jo päätyttyä hän ilmestyikin epäröivänä Tulimaan pihamaalle. Kaisu oli tällöin makuulla luttihuoneessaan, mutta Eeva seisoi eteisen portailla ihastellen pilvien lomista pilkistelevän taivaan raikasta sinisyyttä.

"Maailma on taas niinkuin puhtoinen, pesty ja kammattu pikkutyttö", Saima sanoi tervehdykseksi, ja hänen hampaansa säkenöivät punaisia huulia vasten. Hän oli sukinut kosteuttaan kiiltävän, tumman tukkansa taaksepäin jättäen keskelle päätä suoran jakauksen. Hänen ihonsa loisti nuorekkaan kehkeänä, ja kokonaisuudessaan hän näytti suoraan kylvystä nousseelta. Sateen pehmeä kimallus loisti vielä hänen kasvoiltaan, ja kun hän levitti voimakkaat käsivartensa vetääkseen ilmaa keuhkoihinsa vaikutti hän niin iloiselta ja kujeilevalta, että hänen tenhoaan oli mahdoton vastustaa. "Jos Artturi näkisi hänet tuollaisena, niin.." Eeva ajatteli, ja taaskin hän tunsi niinkuin monen monta kertaa ennenkin, kuinka hänen sisin luontonsa jähmettyi käyden mykäksi, jopa siinä määrin, että hänen oli vaikea puhua. Moittien harmistuneena itseään tästä naurettavasta kylmenemisestä hän koetti urhoollisesti hymyillä, mutta kaikesta huolimatta hän tiesi, että jäykkä juhlallisuus pingoitti hänen koko olemustaan. "Tämä on vain kateutta, pelkoa, mustasukkaisuutta", hän huokaili ajatuksissaan itseään inhoten. Ja kun hän kehoitti Saimaa astumaan sisään kajahti hänen äänensä niin kalsean virallisena, että hän itsekin säikähti. Hymyillen anteeksipyytävästi hän lievensi sanojensa kylmyyttä, eikä Saima osoittanutkaan mitään huomanneensa. Heti sisään astuttuaan tämä kiirehti suoraan yli lattian ja istahti ikkunan edustalla olevalle tuolille huoahtaen teennäisesti ja laskien kätensä poikamaisen rennosti hiukan levällään rehoittavien reisiensä varaan.

"Onpa taas hauska könöttää neitseellisessä kammarissasi!" Hän sanoi katsellen välkkyvin silmin ympärilleen. Eeva aavisteli, että sanassa neitseellinen, jota Saima ehtimiseen käytti hänen yhteydessään, piili hiven pilkkaa, mutta koskapa hän ei ollut siitä varma, ja kun lisäksi saattoi täydellä syyllä olettaa, että tämä luulottelu johtui vain hänen omasta sisäisestä ärsyttyneisyydestään, kukisti hän itseään moittien väkivaltaisen kuohuntansa. "Täällä on käynyt aika myllerrys sitten viime näkemän. Eihän täällä enää lehahda lainkaan nunnakammion ummehtunut tuoksu. Mitä tuo kukkamaljakkokin merkitsee; oletko vapautunut ainaisesta synnintunnostasi?" Nämä surkuteltavan harkitsemattomat lauseet loukkasivat Eevaa sydänjuuria myöten. Mikä oikeus Saimalla oli puhella hänelle tuohon tapaan; pitikö heidän kanssakäymisensä pysyä jatkuvasti sisäisenä kylmyytenä ja verhottuna sanasotana?

"En tiedä kannattaisiko tuohon vastata. Saat muodostaa oman käsityksesi!"

Saima katsahti häneen iloisesti yllätettynä, silmät humoristisesti tuikkien, ja koko hänen olemuksestaan pisti näkyviin jotakin tarkkailevaa, jopa holhoavaakin, ikäänkuin Eeva olisi ollut vähäinen elukka, johonka hän kiinnitti hyväntahtoisesti huomionsa omasta korkeammasta elämänpiiristään.

"Sinä olet nähtävästi läpikäynyt henkisen vallankumouksen; tuntuu melkein siltä kuin vahanukesta olisi kehkeytynyt elävä ihminen. Olisipa vain hauska tietää ken on se voimakas, joka on aiheuttanut sinussa tuon mullistuksen!" Näin sanottuaan Saima nauroi palavaa, hiljaista naurua, joka yht'äkkiä loppui metalliseen helähdykseen. Eevan sisimmässä vaimeni hetkiseksi tunteiden kuohu, ja oman harminsa keskeltäkin löysi hän kipenön lämmintä sääliä. Saima ei mahtanut olla kovinkaan onnellinen, hän ajatteli, ja samassa hän muisti sunnuntainvastaisen unensa. Silloin hänen ruumiinsa vavahti, ja kylmä hiki peitti hänen otsansa. -- Ehkäpä Saimalla oli täysi syy kohdella häntä tuolla ylimielisellä, hienoisesti halveksivalla tavallaan. Tiesikö hän edes itsekään mitä hän rikkoi antaessaan Artturin jatkuvasti lähennellä itseään? Oliko varmaa, ettei hän tällä tuomittavalla leväperäisyydellään riistänyt eräältä poloiselta oikeutettua toivoa ja eräältä lapselta isää? -- Polvet niin velttoina, että hän töin tuskin pysyi seisoallaan, hän horjui tuolille, pöydän toiselle puolelle, lysähtäen siihen puolittain kaatumalla.

"Et näytä oikein terveeltä, taisin tulla väärään aikaan", hän kuuli Saiman sanovan lämpimällä, huolestuneella äänellä.

"Ei se mitään, minulla on vain tavallinen kuukautinen vaivani", hän keksi sanoa tuntien samalla poskiensa kuumenevan.

"Oo, siitäkö se johtuu? Näytit niin kalpealta, että luulin sen olevan pahempaakin. Vilustuit sateessa, se koskee aika pahasti siinä tilassa." Ja Saima tuijotti häneen silmät hupaisasti välkehtien. Eevaa vaivasi tuo katse, vaikka hän vastasikin siihen huolettomalla hymyllä. Totta puhuen hänellä kyllä olikin par'aikaa tuo hänen mainitsemansa naisellisen elämän aallonpohja, mutta hän tiesi itse parhaiten, ettei se ollut suinkaan aiheuttanut hänen äsköistä kalpenemistaan. Siksi hän tunsikin itsensä noloksi, mitä tunnetta oli omiaan lisäämään vielä sekin seikka, että hän aavisti Saiman vaistoavan hänen pienen petoksensa. Tuntien jonkinlaista sovittelutarvetta hän jatkoi: "En tavallisesti kärsi siitä paljoakaan; se tulee ja menee melkein huomaamatta. Tämä äkillinen pahoinvointi taisi todellakin johtua tuosta kylmettymisestä. Nyt voin jo paremmin, eikä meidän tarvitse sitä enää ajatella; se onkin oikeastaan liian läheinen asia mainittavaksi, sanoin sen aivan vahingossa."

"Eipä siitä mitään onnettomuuksia seurannut", Saima vastasi nauraen. "Sinä olet yhäkin sama kaino tyttönen!" Ja hän nauroi uudelleen, nyt jo kuuluvammin. Taaskin Eeva tunsi sisimpänsä kuohahtavan, niin että hänen oli vaikea hillitä sanojaan. Ääni värähtäen hän virkkoi: "Jätetään se!"

Mistä Saima saikaan omituisen loukkaustaitonsa, Eeva mietti. Siivittikö tukahdutettu katkeruus ja salattu viha hänen sanojaan, vai pursuivatko ne pelkästään onnettomuuden maaperästä? Saima oli itse asiassa käsittämätön; näennäisestä huolettomuudestaan, kepeydestään ja suorasukaisesta rohkeudestaan huolimatta sisälsi hänen sisäinen minänsä lukemattoman määrän pimeitä varjostettuja alueita. Hän saattoi parhaimmankin ystävänsä lähettyvillä esiintyä yht'äkkiä yllättävänä, oikullisena, peloittavana; kukaan ei häntä tuntenut, ja vaikka hän paljastikin todellista minäänsä ehtymättömällä raivolla, jäi se aina yhtä salaperäiseksi. Eeva muisti hymyillen lukemiensa romaanien selkeät, yksioikoiset luonteet, ja hän nauroi hiljaa sisässään; elämä oli niin paljon monipoimuisempaa. Saimakin, kuka osasi hänet selittää ja kuvata, löytyikö ketään, joka kykeni tunkeutumaan hänen sielunsa salatuimpiin uumeniin, ja sitäpaitsi, oliko siellä edes mitään pysyvää, muuttumattomana kertautuvaa? Sitä Eeva ainakin vakavasti epäili. Tuossa rajussa naissielussa, jossa kaikki tapahtui nopeasti ja arvaamatta, piili varmaankin kuiluja, jotka pyörryttivät päätä. Saima oli ulkonaisesti lumoava noita, hänellä oli kyky kiehtoa ja vaivuttaa uneen - mutta mitä kätkeytyi hänen ilakoivan naamarinsa hämäryyteen?

"Avaanko ikkunan hetkiseksi?" Saima kysyi katsahtaen Eevaan silmät nauraen. "Tarvitsemme nähtävästi ilmaa; keskustelumme ei oikein luista. Tuo päivällinen säikähdyksemme taisi naulita kielemme kitalakeen." Hän nousi, avasi ikkunan ja jäi kyynärpäihinsä nojautuneena tuijottamaan ulos kasteiseen puistikkoon.

"Lehdet paistavat niin tuoreen vihreinä. Toivoisinpa melkein olevani märehtijä saadakseni syödä tuota ihanuutta." Ja hänen äänensä häipyi hiljentyneeseen iltaan niinkuin kissan pehmeä hyräily.

"Nauti nyt täällä rauhassa vihreydestäsi, menen käväisemään alhaalla!"

"Ole huoletta, neito uljas, tulen kyllä toimeen!"

Eeva meni, mutta tuossa tuokiossa hän jo palasikin kahvikantamuksineen. Äiti oli nähnyt ikkunasta Saiman tulon, ja aina huolehtivaisena oli hän nytkin pihauttanut juoman valmiiksi. Isän jo kuorsatessa vanhurskaan unta oli hän istua kyykkinyt loimuavan tulen ääressä pienenä ja lakastuneena niinkuin harmaan talon valjukasvoinen personoituma. Eeva muisti tämän näyn vielä kahvia juotaessakin, ja se täytti hänen sydämensä pakahuttavalla säälillä. Elämä oli lievästi sanoen perin kummallista; valot ja varjot lankesivat siinä ihmisten ylle yhtä huolettomina kuin syyntakeettoman langettamat tuomiot. Koko olevaisuus häälyi järjettömänä massana, jolla ei ollut muuta tarkoitusta kuin sokea jatkumisen vimma ja siitä johtuva ikuinen taistelu olemassaoloon. Inhimillinen kehitys, pyrkimys ylöspäin, korkeuteen, mitä se oli, pelkkä sanallinen kaunomaalausko; merkitsikö se loppujen lopuksi muuta kuin ihmissuvun mukautumista tosiasiallisiin olosuhteisiin?

Juotuaan kahvinsa naiset tunsivat keskinäisen jännityksensä hiukan laukeavan. He hymyilivät vapaammin, ja heidän ilmeidensä jähmeä pingoittuneisuus höltyi.

"Taisipa tuo ilma sittenkin tehdä meille hyvää", Saima sanoi, ja taaskin hänen silmänsä hehkuivat tummaa naurua. Tuo nauru tulvi syvältä, jostakin hänen sielunsa pimeimmistä uumenista, eikä sitä saattanut käsittää. Tuntien silmänräpäyksen ajan melkein kammoa Eeva naurahti hermostuneesti, ja hänen äskeinen rauhoittumisensa oli tipo tiessään.

"Käväisin täällä eilen, myöhään illalla. Kaisu kertoi sinun olleen puoleltapäivin poissa. Se oli minusta niin ihmeellistä, kun ottaa huomioon sinun sulkeutuneen elämäsi, että en malttanut olla kysymättä missä olit. Arvaatko, mitä hän vastasi? -- Ensiksi hän seisoi mykkänä, sitten hän punastui ja höpisi jotakin puuromaista sanasoppaa itsekseen, mutta loppujen lopuksi hän sai kuin saikin änkytetyksi, ettei hän oikein tiennyt, saiko hän sitä kertoa vai eikö. Tajuat helposti, että tämä kaikki kutkutteli naisellisen uteliaisuuteni hermoa äärimmilleen."

Saiman katse poltti Eevan kasvoja, ja jokin mykkä kauhistus tukehutti hänen kurkkuaan. Töin tuskin hän sai soperretuksi: "Olin vain Kumpulassa Siskoa kestissä. Kaisu kait pelkäsi isääni; hän näet tietää, ettei tämä suosi tuttavuuksiani, ja siksi hän koettaa salailla niitä kaikilta, etteivät ne missään tapauksessa pääsisi ukon korviin. Hän hermostuu kaikesta, typykkä!"

"Niinkö, eikö sen kummempaa? Aavistatko, mitä jo ajattelin?"

"Mistäpä tietäisin!"

"Ajattelin, että naiselliset viehtymyksesi ovat temmanneet sinutkin mukaansa. Kuvittelin sinulle jo eräänlaisia lemmenseikkailuja." Saima nauraa helahutti huolettomasti, mutta hänen silmiensä tumma hohde ei miellyttänyt Eevaa.

"Kovin sinä minusta huolehdit."

"Ihmetteletkö sitä? Kas, minä tunnen oman sukupuoleni tarpeet ja tiedän, ettei heikompi astia tule kauvaakaan yksinään toimeen; et sinäkään muodosta poikkeusta. Tuollaiseen varteen kätkeytyy tuhat salaista liekkiä." Ja Eeva tunsi harmistuneena, kuinka Saima mittaili hänen ruumistaan palavilla silmillään. "Kerrotaanhan sitä paitsi, ja olenhan sen itsekin nähnyt, että täällä vistailee silloin tällöin muuan vaisuhuulinen körttimies. Anteeksi, että olen näin suorasukainen! Jokin epämääräinen aavistus sanoo minulle kuitenkin, ettei tuolla miespahaisella ole onnetarta mukanaan. Säälin poloista, hän näyttää kunnon köntykseltä."

"Säälisi on ehkä ennenaikaista."

"Ei, älä tee elämää salaperäisemmäksi kuin se onkaan!"

Taaskin Saima nauroi; tämä hänen naurunsa oli syvää ja ryöppyävää, se hautasi kuulijan alleen ja peloitti häntä. Eeva värisi.

Saiman lähdettyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja onnettomaksi. Tulevaisuus, joka vielä eilen oli näyttäytynyt hänelle niin ruusunkarvaisena, verhoutui nyt hämärään pilvivaippaan. Selkiäisiköhän se milloinkaan täydelleen; oliko niin, että hänen sisintään kalvaisi kuumeinen levottomuus ajasta aikaan? Ellei hän saisi haluamaansa miestä, pimenisikö maailma hänen ympärillään täydelleen; ja jos hän saisi hänet, mitä silloin? Ahdistaisiko tietoisuus syyllisyydestä hänen pakahtuvaa sydäntään? Tällaiset kysymykset ailahtelivat hänen mielessään loppumattomana vuona. Niin että hänen loppujen lopuksi oli pakko epäillä, sopiko hän lainkaan koko elämään. Hänellehän oli kaikki pelkäksi rasitukseksi, onni, onnettomuus, toivo, toivottomuus.. kaikki. Näihin häälyviin pahanolon tuntemuksiin Eeva nukahti.

Vielä aamullakin Saiman käynti askarrutti Eevan mieltä. Saiman sanoista ja koko olemuksesta oli pilkistellyt jotakin pistävää, jotakin katkeroitunutta ja samalla jotakin surumielisen halveksivaa. Oli helposti huomannut, että Saima oli vain vaivoin kyennyt hillitsemään väkeviä intohimojaan. Tämä kaikki masensi Eevaa ennen kaikkea siksi, että hän oivalsi Saiman arvon ja kunnioitti tätä. Ollen täynnä sääliä ja myötätuntoa tätä rajua naissielua kohtaan hän vain vaivoin kykeni hillitsemään omaa syyllisyydentunnettaan. Lakkaamatta häntä ahdisti tietoisuus, että hän pinnallisesta hyvyydestään huolimatta oli luisumaisillaan rikokseen, jolle tuskin löytyi vertaa näennäisessä viattomuudessaan. Se ei ollut mikään "laillinen" rikos, sen tekemisestä ei rangaistu eikä siitä sidottu häpeäpaaluun, mutta se oli rikos terveen inhimillisen omantunnon edessä (mikä tänä aikana oli kylläkin niin perin harvinaista, etteivät useimmat edes uskoneet sen olemassaoloon). Ihmiset tulisivat kohtelemaan häntä edelleenkin suopeasti, pitäisivätpä häntä kenties mallikelpoisenakin, mutta hän - itse hän olisi pakotettu kääntämään kasvonsa häveten alas. Sillä jo etukäteen hän tiesi, ettei ole mitään niin pahaa kuin oman itsekunnioituksensa menettäminen, ei mitään niin julmaa kuin oman sisäisen tilintekijän tuomio. Molemmat merkitsevät samaa: henkistä kaksijakoisuutta, hajaantumista, hidasta, kiduttavaa kuolemaa. Tämän väistämättömän tosiasian hän aavisti - ehkäpä vain itsesäilytysvaistonsa varoittamana - ja siksi näytti aurinko verhoutuvan pilviin, eikä tuulen havinassa sen suhahtaessa läpi vihreäpukuisen koivikon ollut enää vilvoittavaa kirpeyttä; alakuloisena se laahusti loppumatonta tietään, ja yli koko laakson levisi sen hiljainen valitus.

Näin kului kesäinen päivä taaskin iltapuoleen. Eeva liikuskeli takan seutuvilla keittiöpuuhissa. Tuon tuostakin hän vilkaisi ikkunasta ulos autiolle pihamaalle ikäänkuin olisi odotellut jotakuta tulevaksi. Isä kyyhötti keinustuolissaan, joka oli hänen kotinsa rajoitetussa mielessä, suuri nahkaselkäinen kuvaraamattu polvillaan, ja hänen komea äänensä vieri läpi hiljaisen huoneen täyttäen sen uneliaan harmauden jylinällään. Tuo rytmikäs luku, joka oli niinkuin suuren virran lakkaamatonta kohahtelua, vaivutti järjen tylsään horteeseen. Tuskin tajusi mitä sanat merkitsivät ja vielä vähemmän tajusi mikä oli niiden syvin sisällys.

Yht'äkkiä isä keskeytti lukunsa rykäisten kuuluvasti ja katsahtaen tytärtään silmäterissään teräksinen välke. Eeva tunsi vavahtavansa, ja hän tiesi, että isällä oli jotakin sanottavaa. Hiljakseen nieleskellen ikäänkuin sanat olisivat tahmaantuneet hänen kurkkuunsa isä valmistautui puhumaan.

"Minulla on sellainen outo epäluulo, Eevaseni, sinua kohtaan. Tiedän kyllä, että olet kunnon tyttö, mutta kun tarkkailen päivä päivältä muuttuvaa olemustasi, en voi kukistaa ajatuksiani. Sano minulle, onko synnintuntosi vielä elossa! Huutaako sielusi hätääntyneenä Jumalan puoleen? Etkö milloinkaan epäile, että olet vieraantumassa isiesi uskosta?"

Mitä piti Eevan tähän vastata; oliko hänen tunnustettava suoraan vai oliko hänen velvollisuutensa vaieta? Ei, yksi asia oli ainakin varma: rehellisenä hänen oli mahdoton esiintyä! Olihan hän isänsä ainoa perillinen, tämän viimeinen toivo. Mitä ukkoparalle tapahtuisikaan, jos hän näkisi lapsensa sielun todellisen tilan! Kauhisti ajatella. Eikö tämä ollut kasvattanut häntä, opettanut häntä, varjellut häntä maailman viettelyksiltä ja vierailta vaikutteilta! Pitäisikö hänen nyt yht'äkkiä osoittaa tälle kumoamattomasti, että vuosikausien kylvö olikin langennut kiviseen peltoon? Ei, muutos olisi liian äkillinen ja yllättävä, sillä olihan hän tähän päivään saakka näytellyt nöyrän tyttären osaa. Se saattaisi isän kenties raivoon, suoranaiseen mielipuolisuuden tilaan. -- Ja kuitenkin! Oliko hänen osanaan siis oleva ikuinen pettämisen kärsimys, inhoittava Juudas-näytelmä ilman alkua ja loppua, vai hukkuisiko hän Juudaan tavalla yht'äkkiä oman petoksensa sortuviin raunioihin?

"Epäluuloonne, isä, ei ole mitään oikeutettua syytä. Ihmettelen, mikä on saattanut teidät sellaisiin ajatuksiin. Tietenkin myönnän, että synnintunnossani on parantamisen varaa, mutta en usko sen heikentyneen entisestään. Rukoilen niinkuin aina ennenkin, ja raamattu on jatkuvasti avoimena pöydälläni. En todellakaan tiedä vieraantuneeni lapsuuteni uskosta."

Tämä kaikki oli törkeää valhetta, ja se kidutti Eevaa, mutta mitä piti hänen tehdä, ettei olisi joutunut vieläkin suurempiin valheisiin! Ehkäpä hän tällä tavalla vapautuisi isänsä epäluuloista ja saisi aikaa selvitellä omaa repaleista minäänsä. -- Kuultuaan tyttärensä sanat isä huokasi rauhoittuneena, mutta Eeva huomasi kuitenkin, ettei hän ollut sisimmässään tyydytetty. Terävä välke jatkui hänen silmissään, ja tuon tuostakin hän loi tyttäreensa tuuheiden silmäkulmiensa alta tutkailevan katseen.

"Jumalan armo on annettu syntisille vapahdukseksi; se ei jätä meitä niin kauvan kuin me tunnustamme oman vähäisyytemme ja huudamme hätääntyneinä Taivaallisen isämme puoleen. Herran armo on iankaikkinen, ja se lankeaa kaikkien syntisten katuvaisten osaksi. Ilman sitä olisimme hukassa, ja voi meitä, jos me lihamme villitseminä ylenkatsomme sitä! Ikuinen kirous tulkoon silloin taakaksemme, ja syntinen ruumiimme kitukoon ajasta aikaan helvetin tulissa!" Huutaessaan viimeiset sanansa, kiristyi isän ääni metalliseksi helähdykseksi, ja hänen nyrkkinsä kohosi uhkaavana pystyyn. Hän oli peloittava näky kaikessa ankaruudessaan eikä Eeva epäillyt, etteikö tuo tuomion ääni purkautunut suoraan hänen sydämestään. Jyrkkä ja vihassaan kauhistava hän oli niinkuin Jehova itse. -- Sanottuaan nämä väkevät lauseet isä syventyi lukemiseensa. Keinutuoli narahteli tasatahtiin, ja huoneen ankea harmaus värähteli jylisevän äänen voimasta. Illan hempeä valousva siivilöityi ikkunasta sisään, niin että keskellä lattiaa makasivat ruutujen valkeat neliöt. Musta risti kaatui yli tämän läikkyvän pehmeyden - ja se oli niinkuin kumoamaton todistus inhimillisen elämän mitättömyydestä. -- "Se mikä kohtaa ihmislapsia, kohtaa eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee, ja kaikilla on yhtäläinen henki; eikä ihmisellä ole mitään enempää kuin karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta. Kaikki menevät samaa paikkaa kohti, kaikki ovat mullasta tehdyt, ja kaikki joutuvat jälleen multaan."

Yht'äkkiä aukeni ovi nopealla tempauksella, ja Saima syöksyi sisälle tukka hajallaan ja silmät kauhistuneesti selällään. Isä keskeytti paikalla lukemisensa ja Eeva pysähtyi askareissaan: eihän tiennyt, mitä olikaan tapahtunut. Ikäänkuin säästääkseen toisilta ihmettelemisen vaivan huudahti Saima heti sisään astuttuaan:

"Ei kai täällä ole näkynyt Kaarinaa? Hän on ollut poissa puolelta päivin eikä häntä löydy mistään. En ymmärrä, minne hän on saattanut joutua."

Niin suuri pelko ja hätä uhoi Saiman olemuksesta, että se valtasi väkirynnäköllä huoneessaolijatkin. Isä hypähti keinustuolistaan, kantoi kirjansa nopeasti pöydälle ja katsoi sitten Eevaa kysyvästi. -- Ei, Kaarinaa ei ollut näkynyt heillä! Epätietoisina he puristelivat päivään keksimättä mitään sanottavaa. Silloin Saiman sisäinen ryhti näytti kokonaan lysähtävän, hänen kätensä putosivat hervottomina alas, ja kuolleen kalpeana hän horjui penkkiä kohti. Istahtaen raskaasi rojahtaen alas hän katsahti heihin nopeasti, ja kevyt hymynhäivä valaisi hänen hiestyneet kasvonsa.

"Luulin, että hän olisi täällä", hän sai vaivoin soperretuksi.

Tuokion he olivat kaikki ääneti. Hohtavat neliöt lattialla himmenivät, risti hämääntyi ja suureni. Jännittynyt odotuksen pilvi leyhyi heidän ylleen, ja sillä hetkellä he taaskin tajusivat oman elämänsä mitättömyyden ja inhimillisen olemassaolon sattumanvaraisen riepotuksen. Mitä piti heidän tehdä? -- Vihdoin Tulimaan isännän käytännöllinen järki voitti - tai hän ainakin mielellään niin uskotteli. Oikeastaan ei ollut tapahtunut mitään; erään naisen kauhistunut pelko oli vain yllättänyt heidät ja temmannut heidät hetkiseksi hulluun pyörteeseensä. Myhähdellen jo tyytyväisenä omalle miehiselle asiallisuudelleen hän virkkoi: "Hätäilette suotta, eihän meillä itse asiassa ole mitään syytä pelkoon. Tyttö kenties askartelee jonkun naapurin kartanolla. Useinhan hänen ikäisensä unohtavat itsensä."

"Pelkään, että on tapahtunut jotakin pahaa; ei hän ole tavannut loitota kotinsa pihamaalta."

Saiman lohduton vastaus järkytti Eevaa: eikö silloin ollut jotakin kauheaa tapahtunut, kun Saimakin, naisista uljain, tunsi itsensä noin masentuneeksi. Varmistuneena siitä, ettei kaikki ollut paikallaan, hän sanoi: "Parasta, että etsimme ensiksi kylän kaikki talot läpikotaisin. Ehkäpä hän todellakin on unohtunut johonkin niistä. Ellei häntä löydy, silloin vasta on meidän haettava häntä muualta."

Isäkin yhtyi tähän, ja tuokion kuluttua oli koko talo liikekannalla. Lyhyessä ajassa koluttiin kylän asumukset ulkohuonerakennuksia myöten. Kaarinaa ei vain löytynyt, maa tuntui nielleen tyttösen.

Tieto tapahtumasta - jonka laatu ja merkitys oli kovin epämääräinen - levisi nopeasti, ja vähin erin alkoi kyläläisiä kerääntyä Renkojan pihamaalle. Saima vilkuili heitä suurin hätääntynein silmin tietämättä mitä tehdä, mutta hänen vanha harmaa äitinsä paapatti lakkaamatta:

"Tiesinhän minä, että näin tulisi joskus käymään. Tuhat kertaa olen jo sanonut, ei tästä hyvä seuraa, ja nyt sen näette kaikki. Niin kävi, kuin olen ennustanutkin: lapsi tuli ja meni, ja ellei häntä löydetä, menee hänen kantajansakin, muistakaa minun sanoneen. Näin piti käydä, kun ei toteltu Jumalan lakeja! Oi, voi, mikä meidät nyt perii.." Ja vanha vaimo alkoi hiljaa uikuttaa. Saima ei näyttänyt kuulevan hänen valitustaan. Keskellä ihmisparveakin oli hän yksin, kasvoilla kalman kalpeus.

Ukot nostelivat housujaan, sytyttelivät piippujaan, syljeskelivät ja kuljeskelivat sinne tänne ankarasti funteeraillen. Olipa tämäkin nyt rähäkkä keskellä suvista iltaa! Sääli tuli naista, tuota yksinäistä poloista, joka näytti olevan suunniltaan; mitähän tehneekään, ellei lasta löydetä. Ja vaimoiset päivittelivät tuijotellen toinen toistaan suut ammollaan. Yksinpä lapsipallukoidenkin silmissä kuvastui pelonsekainen kummastus. Jotakin pahaa oli tapahtunut, sen hekin käsittivät tästä salaperäisestä metakasta, mutta mitä, niin, sitähän ei tiennyt edes äiti.

Väkeä kerääntyi yhä runsaammin ja runsaammin; illat kävivät pitkiksi tällaisessa salokylässä, joten jokainen poikkeuksellinen tapahtuma, jonka saattoi olettaa tuovan hiukkasenkin väriä olemisen yksitoikkoiseen harmauteen, otettiin vastaan mielihyvällä. Tuossa tuokiossa lainehti koko pihainen tanhuva kirjavaa vaatetusta. Siellä vilkkui kukkeita naisia kesäisissä hepenissään, ruskearintaisia nuorukaisia avoimin paidanrinnuksin ja kärttävin silmin - ja lapsia, keskenkasvuisia tuppiloita ja jo miehuuttaan tai naisellisuuttaan korostavia pahanpäiväisiä torveloita, heitä aivan vilisi kaikkialla. Kukapa olisi uskonut, että tällaisestakin piskuisesta kylärätistästä löytyisi näin paljon asujamia! Joutuipa melkein epäilemään, että kesä oli siittänyt heitä niinkuin suonsilmäke sääskiä. Tyynenä ja hillittynä niinkuin ennustus tulevasta rauhan maasta laskeutui illan hempeä valousva tämän hälisevän ihmismassan ylle. Keskeltä valon hiljaista virtaa välkkyivät ruskettuneet sääret ja hiestyneet kasvot kipunoivina aaltoväreinä.

"Niin kaunis lapsi, oikea kullannuppu, sellaiset silmätkin!" Vatkuttivat naiset, ja muuan pieni vekara itkeä tillitti katkerasti, sillä "tuuri, tuuri miet" oli astunut hänen varpailleen, kuten hän porisi. Silloin tällöin läikähti kuuluville erään tietoviisaan ääni, joka koetti selvitellä niitä syitä, joidenka saattoi olettaa johtavan lapsukaisen katoamiseen tällaisella metsäkulmalla. -- Lapsi, niin, tuollainen vähäinen ipana voi hävitä monen monella tavalla, hän huusi. Olettakaamme, että hän tepsuttelee rantaan pienine vesiämpäreineen: hupsis, siellä hän on, eikä näy muuta kuin poreita! Tietenkin tälläkin typykällä oli leikkikalujensa joukossa soma kannu, pienoinen ämpäri, kattila, tai joku muu vastaava vehje, jota hänen sopi virutella. Ei, eikö ollut, sepä omituista, ikävää suorastaan, siitä olisi saanut niin hyvän johtolangan! No, ei auta, on vain keksittävä uusia! Ja hän voihkaisi ääneen masennuksensa ja ylen suuren pettymyksensä. Mutta pian oli hän täynnä uutta intoa. Kas, tietäähän moni onneton äiti, että hänen piskuinen räkänenänsä on tuupertunut veteen nukenpyykkiä pestessään. Selvähän tuo, pieni innostunut röpänä; siellä hän taas on! No, ettekös jo usko, sanoinhan minä! Tarvitaanko enää enempiä todisteita - vai haluaako joku kenties väittää, ettei tyttösellä mukamas olisikaan nukenvaatteita? Ei, kukaan ei ole tietenkään niin typerä: jokaisella naispuolisella ihmistaimella on ollut nukenvaatteita aikanaan, sitähän ei saata edes epäillä! Niin, mitä me oikeastaan aikailemme, työhön ja toimeen joka yksi; rantaan kaikki, nopeasti - no?

Väki kuunteli tätä järkevää puhetta hyväntahtoisesti hymähdellen. Pian se sai kuitenkin uutta tarkkailtavaa. Tulimaan käskeväsilmäinen isäntä kiipesi rappusille, ja yli koko lainehtivan joukon jylisi hänen äänensä pakottavana: "Hyvät kyläläiset, nyt ei meillä ole aikaa tyhjään sananpieksäntään. Tyttö on löydettävä ja nopeasti, sillä yö lähestyy! Kuulkaa siis: tulkoon esiin se, joka luulee nähneensä tytön viimeksi ja kertokoon tietonsa! Taikka ei, ensiksi saavat lapsen omaiset sanoa sanottavansa! No!"

Saima kertoi värähtelevällä äänellä, että hän oli nähnyt lapsensa viimeksi tänään yhdentoista seutuvilla. Mentyään ulos hetkisen viillytelläkseen oli hän huomannut tyttösensä juoksentelevan idänpuoleisessa metsässä, tuossa voikukkaa kasvavan aukion reunassa. Sinne tyttö oli vihdoin istahtanut syli tulvillaan kukkasia. Arvellen, että lapsi ryhtyisi tapansa mukaan solmiskelemaan seppeleitä asettaakseen niitä kaikkialle ruumiillensa, otsalleen, kaulaansa, käsiinsä ja jalkoihinsa oli hän palannut rauhallisena kangaspuidensa ääreen. Siinä louskutellessaan hän oli piankin unohtanut koko tytön. Ruokailuaikana hän oli tosin hetkisen ihmetellyt, miksi pahaista ei kuulunut aterialle, mutta muistettuaan, että tämä oli ennen lähtöään syönyt ison kehlon viiliä ja lisäksi aimo kappaleen naapurista saatua verimakkaraa oli hän taaskin rauhaantunut. Vasta iltapuolella häntä oli todella alkanut kummastuttaa lapsen viipyminen. Mitä hän oli sitten tehnyt, sen kaikki jo tiesivät - ja hän levitti avuttomasti kätensä.

Toiseksi kuultiin tytön isoäitiä. Muori paasasi pitkään ja nopeasti, mutta hänen laveasta selostuksestaan ei voitu onkia mitään uutta. Se valui hänen hampaattomasta mutrusuustaan ryöppyävänä koskena, eikä sillä ollut alkua ei loppua. Kärsimättömänä Tulimaan isäntä keskeytti hänet: "Aika kuluu", hän huudahti. "Ellette tiedä mitään, niin lopettakaa toki! -- No, kuka on nähnyt tyttösen viimeksi?"

Ja hän tähyili tutkivin silmäyksin yli koko odotuksesta hiljentyneen joukon. Vasta kun ilmeni, ettei kukaan vastannut mitään, ja että tämä uljaasti alotettu puuha uhkasi niinollen valua hiekkaan, tempasi uusi rauhattomuuden aalto yleisön porehtivaan kuohuntaansa. Mutta yht'äkkiä se hiljeni jännittyneenä. Jotakin tapahtui, jotakin merkillistä, Kaapro Mykkäpää astui puhumaan!

Kaapro oli seudun originaali. Punaisine liehupartoineen ja pitkine lainehtivine tukkineen hän teki ihmisiin profeetallisen vaikutuksen. Hän kantoi vihreitä sarkavaatteitaan ylevällä arvokkuudella kesät talvet, eikä kukaan uskaltanut hänelle hymyillä, sillä hänen silmistään saattoi sinkoilla salamia, teräviä kuin nuolet. Hänen harmaa mökkinsä könötti metsässä, pienen peltoaukeaman laitamassa, ja siellä hän parhaiten viihtyi lehmänsä, sikansa ja lampaidensa parissa. Raamattu oli hänen erakkoelämänsä ainoa henkinen toveri, se tiedettiin. Pari kertaa kuukaudessa hän heitti korpiluolansa tallustellakseen Järvikylän osuuskauppaan myymään tuotteitaan ja ostamaan vähäisiä tarpeitaan. Silloin lapset ryntäsivät hänen peräänsä huutaen: "Kaapro Mykkäpää, Kaapro Mykkäpää!" Mutta Kaapro astui vakaana tietään kuulematta pentujen kirkunaa. Reppu heilahteli täysinäisenä hänen selässään, ja suuri ryhmyinen sauva jymähteli raskaana maantien pölyyn. Valtava ja peloittava oli hänen hahmonsa, ja ennen pitkää vääräsuut lopettivatkin metakkansa paeten itsekukin omalle pihamaalleen kurkistellakseen häntä salaa aitojen lomitse.

Kaapro oli salaperäinen, Kaapro oli hiljainen, ja Kaapro oli mykkä - ja kuitenkin hän osasi puhua. Kaapro ei vain pitänyt ihmisiä seurustelun arvoisina, hän halveksi heitä, niinkuin hän arvattavasti halveksi koko elämää, ja jolloinkin, niin kerrottiin, hän saattoi päästyään tarpeeksi etäälle kuuntelijoista puhjeta synkkään nauruun.Tuo kammottava ääni ryöppysi villinä hohotuksena suoraan hänen sydämestään, ja ne, jotka olivat sen kuulleet, sanoivat, ettei se ollut mitään ihmisten naurua. Se oli pikemminkin joidenkin hornan henkien saatanallista ulvontaa. -- Kuka oli sitten tämä ihmeellinen Kaapro Mykkäpää? Taru oli jo aikoja kiertänyt kylällä ja kasvanut legendaariseksi, mutta ainoa luotettava tosiasia, joka hänestä tiedettiin, oli se, että hän oli ilmestynyt tänne noin kahdeksan yhdeksän vuotta sitten suoraan Etelä-Amerikasta, kuten kerrottiin, ja että hänen oikea nimensä oli Harju. Ihmeellisiä lienevät hänen vaiheensa olleet, mutta niistä osattiin vain epämääräisesti aavistella ja korkeintaan huokaista: Hyvä sentäs, että saa oikaista koipensa oman akkansa viereen oman turvallisen katon alle!

Ja tuossa hän nyt seisoi ihmisten toljoteltavana, tämä yksinäisyyttä rakastava, peloittava mies. Väkijoukko humahti niinkuin merenlaine. Naisten silmiin ilmestyi hätäinen välke, ja urheat pikkupojat hiipivät omaa arkuuttaan häpeillen äitiensä muhkean pyllyn suojaavaan varjoon. Sieltä he sitten kurkoittelivat kaulojaan ja niistivät nenäänsä miehevästi, sillä eiväthän he toki pelänneet, muuten vain tässä.. kittiä kanssa, tuollaistakin ukonturilasta! Miehetkin tuijottivat silmät jukuripäisen vakaina; joku kaiveli nenäänsä, joku äännähti omituisen lehmämäisesti tietämättä miksi niin teki, ja monet, monet pidättelivät hengitystään epämääräisen levottomuuden valtaamina. Mies olikin kieltämättä vaikuttava näky siinä seisoessaan. Kun hän kohotti kauniit, ruskeat kasvonsa ja tähyili yli väkijoukon vihreillä, säihkyvillä silmillään, hiljeli kaikki kohu. Hänen ryhdikkäästä olemuksestaan ilmeni jotakin käskemään tottunutta, jotakin hallitsevaa ja samalla rajua, niin että häntä oli pakko kunnioittaa ja totella. Hänen punainen partansa aallehti rinnalle hillitysti palaen, ja musta, taiteilijamaisesti litistetty huopahattu loi sinertävän varjon yli hänen välkehtivien silmiensä. Jykevä, rautakärkinen keppi, jota hän piteli kaiken aikaa kädessään syvälle porraspuuhun painettuna, korosti hänen apostoolista leimaansa.

Miehen äkillinen ilmestyminen, hänen mielikuvitukseen tehoava eksoottinen ulkomuotonsa ja hänen uljas hallitseva ryhtinsä, kaikki tämä sai katsojan heti vakuutetuksi, että se epämääräinen asia, jota he olivat turhaan pohtineet, nyt paikalla selviäisi. Eräänlainen sähköistynyt jännitys, sydäntä ahdistava odotuksen tuska painosti heitä, ja he kuuntelivat miehen ensimmäisiä sanoja hengitystään pidättäen. Siksi he aluksi suuresti pettyivät, kun miehen puhe olikin niin lyhyt ja yksinkertainen. Rämähtävällä, ikäänkuin jostakin ahdistuksesta suurella tuskalla purkautuvalla äänellä hän kertoi, että hän uskoi joitakin tunteja sitten nähneensä tytön tuossa idänpuoleisessa metsässä, lähellä mökkiään. Silloin hän, ollen juuri matkalla kylään, ei ollut kiinnittänyt lapsoseen paljoakaan huomiota, koskapa oli arvellut tämän liikuskelevan jonkun vanhemman seurassa. Vasta nyt paluumatkalla, päästyään tämän väkijoukon hälinästä selville, että joku tyttönen oli kateissa, oli näky palautunut hänen mieleensä. Hän ei voinut tosin varmasti väittää, oliko hänen näkemänsä tepsukka juuri se, jota etsittiin, mutta mikäli hän saattoi muistaa, sopivat ainakin kuvaukset tyttösen puvusta paikalleen. Rääpiskällä oli ollut punainen, kukallinen hame, sen hän muisti varmasti. Määriteltyään vielä tarkemmin paikan, missä hän oli lapsen nähnyt, hän lopetti yht'äkkiä puheensa jääden kuitenkin vielä hetkiseksi seisomaan paikalleen ikäänkuin olisi unohtanut ympäristönsä. Ylväänä hän kohotti päänsä, niin että punainen parta heilahti, ja tähyili yli väkijoukon näkemättä heitä. Eräät naisihmiset olivat huomaavinaan, että hänen silmäterissään kuumoitti tuskallinen palo, niinkuin jotkut epämieluisat muistot olisivat kärventäneet niitä, mutta tämä lienee vain luettava heidän ylenmäärin kiihoittuneiden mielikuvitustensa tiliin. Jymäyttäen vielä kerran ryhmysauvallaan porraspuuhun hän astui alas pihamaalle ja huojui yksinäisenä ja peloittavana läpi kohahtavan ihmisjoukon. Hän käveli suoraan eteenpäin sivuilleen vilkumatta, eikä kukaan uskaltanut häiritä hänen menoaan. Miehen jo melkein kadottua näkyvistä ryntäsi Saima liehuvin hiuksin hänen peräänsä.

"Odottakaa, odottakaa!" Hän huusi. Silloin mies pysähtyi, vilkaisi taakseen, ja omituinen vaisu hymy häilähti yli hänen synkkien kasvojensa.

"Tahtoisin kiittää teitä!" Saima huohotti hengästyneenä temmaten miehen epäröivät sormet käteensä. Mies murahti jotakin niin epäselvää, että sen olisi helposti voinut käsittää vaikkapa töykeäksi kiroukseksi, ellei olisi samalla nähnyt hänen silmiensä lämmintä tuikahdusta. Riipaisten äkillisellä otteella kätensä irti mies käännähti ympäri ja hävisi metsän varjoihin.

Tämä pieni välikohtaus oli niin odottamaton ja outoudessaan niin lumoava, että se pakotti väkijoukon hetkiseksi unohtamaan miksi se oli tänne kerääntynyt.

Etusivu